Häiden järjestäminen on ollut tähän asti ihanaa ja oon ottanut kaiken todella rennosti. Mental breakdowneja ei ole oikeastaan tullut. Mutta nyt mun mieleen on hiipunut ihan mieletön stressi. Tässä on niin monta palasta, mitkä pitää saada toimimaan. Kaiken onnistuminen vaatii yhteydenpitoa eri palveluntarjoajiin ja tahoihin, eikä niitä vain pysty delegoimaan muille. Antille voisin delegoida yhteydenpidot kuljetuspalveluihin, mutta toisaalta mun sisäinen kontrollifriikki pelkää, että mitä jos asiat eivät hoidu oikein, kun niitä ei itse tee... Mutta pakko delegoida, muuten on liikaa vastuuta omilla harteilla. Lisäksi olen delegoinut hääohjelman kokonaan kaasojen ja bestmanien harteille. Sanoin, että mitä saa olla ja mitä ei saa olla, sen pohjalta saavat itse lähteä suunnittelemaan.
Lisäksi olen muutamaan otteeseen pysähtynyt miettimään, että ollaanko varmasti tarpeeksi mietitty sitä, että viihdytäänkö me omissa juhlissa, kun on pitänyt ajatella niin paljon vieraiden viihtymistä. Kun sanoin, että breakdowneja ei oikeastaan ole tullut, niin yhden kompromissin tekeminen tuli niin hampaat irvessä tehtyä omalta osalta, että oikein ärsytti. Haluan, että vieraat viihtyy ja että kaikilla on hyvä fiilis, mutta en halua tehdä kompromisseja niin paljoa, että lopulta omasta mielestä omat häät on ihan "plaah". Mutta tästäkin Antin kanssa puhuttiin ja tultiin siihen tulokseen, että nyt ajatellaan enemmän sitä, mitä me halutaan. Ihan esimerkkinä: jos yleinen käsitys on, että häissä täytyy olla paritanssia, mutta jos itsestä tuntuu lähinnä teeskentelyltä tanssia paritanssia musiikin tahdissa, josta en pidä, niin miksi meidän häissä niin edes tehtäsi?
Oon alkanut ihannoimaan ihan hirveästi naimisiin "karkaamista" ja pidän todella romanttisena tilanteita, joissa kaksi ihmistä ilman stressiä ja kauheita valmisteluita sanoo tahtovansa vain pakollisten todistajien läsnä ollessa. Se tärkein ei jää kaiken muun hässäkän varjoon. Kompromisseja ei tarvisi tehdä, voisi nauttia päivästä keskenään sellaisen illallisen parissa, johon ei arjessa olisi ikinä varaa ja panostaa yhteiseen matkaan.
 |
| Kuva: Pexels |
Tässä vaiheessa, kun kutsut ovat perillä ja kaikki niin lähellä, on turha enää perääntyä. Antilla on ollut koko ajan ihan eri fiilis. Se jaksaa hokea mulle, että tuskin jälkeenpäin kaduttaa ja että varmasti meidän päivä on ihan mahtava, ikimuistoinen ja me viihdytään.
Älkää ymmärtäkö kuitenkaan väärin. Kyllä mulla on kutkuttavia ja ihania ajatuksia häistä, vaikka häiden järjestäminen on tällä hetkellä lähinnä stressaavaa ja ärsyttävää. :D Tiedän, että mun häälook on upea ja omanlainen, enkä malta odottaa, että näemme ensimmäistä kertaa 15.7.2017 toisemme. Tänään kävimme ostamassa Antille puvun ja ai että, miten komean miehen kanssa saan kävellä alttarille. Sulhanen tuntuu edelleen parhaalta mahdolliselta ja meillä on niin huippu porukka kasassa häiden avustajien suhteen, joiden ansiosta saamme olla hääpäivänä stressaamatta ja joiden kanssa on huippua jakaa meille tärkeä päivä. Ja varmasti se, kun seisotaan alttarilla ja sanotaan tahtovamme, tuntuu se tilanne sitten ainoalta oikealta ja parhaalta mahdolliselta.
Miten muut morsiamet? Alkaako pinna jo kiristyä? :D Onko kellään muulla tullut tai ollut häiden lähestyessä samanlaista stressipöljäilyä, kuin mulla?
