Alttarille yhdessä vai saatettuna?

Oon kuullut, että hääpäivänä jännittävin hetki hääparille on vihkiminen. Itse en ole aikuisiällä käynyt hirveästi häissä, mutta yhdet häät, joissa olimme vieraina, niin kyllä siellä kirkossa jännitystä oli ilmassa. Etenkin sulhasen ilmeestä näkyi jännitys, kun hän odotti alttarilla morsiamen näkemistä ensimmäistä kertaa koko päivänä. Kyllähän se luo semmoisen tietyn jännitteen, kun hääpari näkee toisensa vasta kirkolla, varsinkin, jos yö on nukuttu erillään.

Häitä edeltävä yö nukutaan kyllä erillään ja haluan pitää niin kampauksen, meikin kuin mekonkin salaisuutena A:lta siihen asti, kun kokonaisuus on valmis. Mutta olen miettinyt, että mitä jos ei jätettäisi sitä jännityksen purkautumista alttarille.

Kuva: Pexels

Musta tuntuu, että suurin osa morsiamista haluaa astella isänsä saattelemana alttarille. Mutta esimerkiksi kun mun vanhemmat meni vuonna 83 naimisiin, niin tämä saattaminen ei ollut yleistä. Varmaan sitä pidettiin jenkkileffoista matkitulta ja oudolta. Vanhemmat onkin kummastellut tämän tavan yleistymistä, koska heidän aikaan se ei vain ollut tapana. Tämän vuoksi musta tuntuu, että isäni ei välttämättä välitä saattajana olemisesta, eikä sitä ainakaan oma aloitteisesti ehdota tai edes oleta olevansa saattajana.

Ja siitähän ei ole kovinkaan monta vuotta, kuin esimerkiksi Ruotsissa syntyi haloo tasa-arvosta, kun Victoria oli kävellyt isänsä saattelemana alttarille. Itse en näe, että nykypäiväinen saattaminen sotisi tasa-arvoa vastaan. Eli vaikka ehdottomasti tasa-arvon puolesta liputan, niin en ajattele saattamisesta, että siinä nyt on nainen palannut patriarkaaliseen asetelmaan.

Se, miksi tämä ajatus yhdessä alttarille kävelemisessä on pyörinyt mielessä, johtuu siitä, että A:n seurassa tunnen itseni kaikista rauhallisimmaksi. Mun isä on yhtä temperamenttinen ja hätäinen ihminen, kuin minä, joten mitä jos siinä onkin sitten jotain sählinkiä just ennen alttarille astelua ja sitten mun mielentila olis hermoraunio? :D A:n rinnalla kävelisin alttarille 100% varmuudella rauhallisena ja varmana. Ja jotenkin, kun monelle saattaminen toimii ns. symbolina perheestä irtautumiseen, mutta itse olen asunut omillani jo 10 vuotta, joista A:n kanssa 5,5 vuotta, eli ehkä se irtaantuminen on jo tapahtunut ajat sitten.

Kuva: Pexels

Rauhoittuneen mielentilan saataisiin myös first look -kuvat, vaikka potrettien kuvaaminen myöhemmälle jääkin. Mun mielestä first look -kuvat vaan on ihania: se, kun niistä näkee kummankin ilmeen loppuelämän. Ja ehkä jännityksen purkautuessa aikaisemmin myös ensimmäiset onnenkyyneleet tulisi tirautettua ennen vihkimistä, niin ei vihkimisen aikana silmämeikkikään kärsisi. ;) Ja kun jännitys olisi purkautunut ja olo rauhallinen, niin varmaan jo kirkossa olisi paljon rennompi tunnelma?

Kuva: Pexels

A:lla ei ole mun mielestä selvää mielipidettä tähän asiaan. Tuntuu, että A puolestaan on tottunut näkemään enemmän näitä alttarille saatettuja hääpareja ja se tuntuu hänelle selvemmältä kaavalta, kuin yhdessä käveleminen.

Vaikka mulla on muodostunut itselle aika selvät mielipiteet asiasta, niin tämän asian suhteen mun on varmaan keskusteltava sekä isän, että A:n kanssa ja sitten katsotaan, että mihin ratkaisuun päädytään alttarille kävelyn suhteen.

Miten teillä tehdään tai tehtiin? Kävelettekö alttarille yhdessä vai saatettuna?

Miksi kirkkohäät?

Mulla on ollut jotenkin aina itsestään selvää, että haluan kirkkohäät. Sama asia tuntui pätevän A:n kohdalla, sillä kun käytiin läpi vaihtoehtoja mennä naimisiin (eli karataanko, järjestetäänkö pienet lähipiirin häät vai järjestetäänkö juhlat), niin maistraatti tuli esiin vain yhdessä vaihtoehdossa. Mikäli olisimme karanneet naimisiin, niin olisimme varmaan menneet muutaman todistajan läsnä ollessa maistraattiin, käyty porukalla syömässä hyvin ja loput rahat olisi käytetty ulkomaanmatkaan. Kahden muun vaihtoehdon kohdalla haluttiin kumpikin ehdottomasti kirkkohäät. Ja tätä vartenhan se rippikoulukin aikoinaan käytiin... :D

Mutta miksi kirkkohäät tuntuu olevan niin ilmiselvä asia? Me ei A:n kanssa olla erityisemmin uskonnollisia, uskonto ei juuri meidän elämään vaikuta tai näy meidän elämässä. Omasta puolestani osaan sanoa, että uskon kyllä jollain tasolla (mutten osaa tarkalleen sanoa mihin ja miten) ja uskonto tuo mulle jossain määrin lohtua vaikeina hetkinä (esim. läheisen kuoleman kohdalla). Musta tuntuu, että suurin osa kirkossa naimisiin menevistä nuorista pareista on meidän kaltaisia.

Kuva: Pexels

Veikkaan, että tähän vaikuttaa kulttuuri, missä ollaan kasvettu. Kummatkin meistä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon, meidät on ristitty, ollaan käyty rippikoulut ja läpi peruskoulun ollaan istuttu uskonnontunneilla. Ja varmaan tämän myötä ajatus kirkkohäistä on iskostunut meille mieluisimmaksi vaihtoehdoksi. Itse nuorempana vannoin, että eroan kirkosta, kunhan naimisiin olen päässyt, mutta nyt kun häät lähenevät, niin kirkosta eroaminen ei tunnu vaihtoehdolta. En oikeastaan näe mitään syytä erota kirkosta ja mahdolliset tulevat lapset haluamme kastaa kirkon jäseniksi.

Mun mielestä kirkossa on myös todella upeat puitteet mennä naimisiin. Meidät vihitään Oulun tuomiokirkossa, mikä on mun mielestä todella upean näköinen kirkko sisältä ja ulkoa. Onhan se iso kirkko noin 56 vieraalle, mutta ei se minua ainakaan haittaa. Ja sitten on vielä se kaunis musiikki, mitä kirkossa uruilla soitetaan... Oon just niitä tyttöjä, jotka on haaveillut pienestä pitäen kävelevänsä alttarille Prinsessa Ruususen häämarssin tahtiin.

Mun mielestä kuitenkin myös vihkiminen maistraatissa, juhlapaikalla tai missä tahansa on ihan yhtä hyvä vaihtoehto. Tärkeintä on, että sekä vihkiminen, että juhlat ovat hääparin näköinen tapa mennä naimisiin.

Kuva: Pexels

Vihitäänkö teidät kirkossa vai maistraatissa? Mitä ajatuksia teillä on kirkkohäistä?